Karkussa on tehty Evankeliumijuhlavalmisteluja pitkin vuotta. Juuri eilen kävin katselemassa, kuinka kaivuri nosti isoja kiviä pois laajenevan juhlakentän tieltä. Eri toimikunnat käyvät kokoustamassa ja pohtimassa oman vastuualueensa asioita. Ennen varsinaista juhlaviikkoa on myös kaksi talkooleiriä, joilla opistolla pääsee mukaan mukavaan puuhailuun. Omissa suunnitelmissani on ottaa raivaussaha pikapuoliin vakituiseksi matkustajaksi auton perään ja tehdä työpäivän jälkeen pientä iltajumppaa ympäristössä.
Olen päässyt osallistumaan Evankeliumijuhlien talkoisiin juhlia edeltävällä viikolla vain muutamia kertoja. Työt ovat olleet esteenä. Niillä kerroilla, joilla olen talkoillut, on tuntunut kuin olisi saanut olla pidennetyillä juhlilla. Juhlasunnuntainahan on aina loppusiunauksen ja päätöslaulun kohdalla sellainen tunne, että viikonloppu hujahti liian nopeasti ja on koko vuosi taas edessä.
Vaikka on saanut eväitä arkeen, tekisi mieli jäädä vielä istumaan paikalleen. Niin siitä huolimatta, että juhlat päättävään penkkien kokoamiseen liittyy itselläni romanttisia muistoja. Ilmajoella kannoin sydämen tykyttäessä penkkilankkuja kahdestaan tulevan poikaystävän, nyt jo yli 30 vuotta aviopuolisona olleen komean miehen kanssa.
Pekka Simojoella on rohkaiseva laulu Kaksi tavallista kättä. Siinä lauletaan:
”Tavallisen taapertajan hän vie työhön pellolleen, kurjimmankin savimajan hän voi tehdä kirkokseen. Kaksi tavallista kättä Jeesus työhön lähettää. Kuinka paljon tekemättä ilman niitä täällä jää? Hän ei käske enkeleitä tätä maata muuttamaan, Jeesus tahtoo käyttää meitä siellä missä tarvitaan.”
Juhlat tehdään yhdessä. Niitä ei tehdä ensi sijassa sen vuoksi, että pääsee syömään lähetyslettuja ja tapaamaan ystäviä. Molemmista saamme nauttia ensi kesänäkin, mutta tärkeintä on olla kuulolla. Evankeliumi yllättää aina uudelleen. Sanan kuulossa saa huomata, kuinka autiomaassa alkaa virrata vesi ja kuivettunut usko virkoaa taas.
Onko sinulla kaksi tavallista kättä? Niitä täällä nyt tarvitaan!
Marjo Anttoora
