Olin keski-ikäisenä naisena pyytänyt aikuista tytärtäni lähtemään kanssani Karkun evankeliselle opistolle viikonloppuun, joka oli suunnattu äideille ja heidän aikuisille tyttärilleen.
Lähdimme matkaan leppoisin mielin ja liityimme opistolla muiden kurssilaisten seuraan odottavin mielin. Luokka oli somistettu ihanasti, niin kotoisasti! Siellä oli lempeitä, upottavia sohvia, tunnelmavalaistus sekä lämpöä luovia tekstiilejä. Istuimme siis mukavasti ja rennosti – silti ringissä.
Vetäjinä olivat ihmissuhteiden asiantuntijat, terapeutti Seija Leppänen ja perheneuvoja Terhi Lahdensalo, äiti ja tytär, jotka jakoivat tärkeää ammattilaistietoa, mutta myös koskettavaa, omakohtaista kokemustaan.
Viikonlopun aikana tulimme tyttäreni kanssa käsitelleeksi ja sanoneeksi asioita, jotka eivät muutoin olisi tulleet esiin, tuskin koskaan.
Saimme muilta kuulla sellaista, jonka oli nyt ihmeellisesti aika tulla pimeydestä valoon, turvallisessa luottamuksen ilmapiirissä.
Keskinäinen läheisyytemme ja huumorimme syventyivät – ja ilo siinä sivussa.
Teimme ”töitä” ohjatusti luovin menetelmin, voimavarakeskeisesti, mikä oli meille uutta ja virkistävää.
Ohjelmaan kuului osuus, jolloin tyttäret irrottautuivat erilleen äitien ryhmästä. Enpä tiedä, mitä he juttelivat, mutta äitien kesken jutut kävivät syviksi ja rehellisiksi. Vertaisuus oli yhtä aikaa rakentavaa ja liikuttavaa.
Leirin lopuksi kaikki tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että tätä lisää!
Ajattelen, ettei yhteinen aika ole koskaan huono sijoitus – varsinkaan opiston ruokapatojen äärellä.
Mukana ollut Äiti1968
